2 Macc 7

Seitsemän veljesten ja heidän äitinsä vahvuudesta kuollessansa lain tähden. 1Otettiin myös seitsemän veljestä äitinsä kanssa vangiksi, ja ruoskilla ja nauhoilla piestiin, ja vaadittiin kuninkaalta sianlihaa syömään, joka heiltä laissa kielletty oli. 2Niin sanoi vanhin heistä: mitäs paljon kysyä tahdot, ja meiltä tietää? Me tahdomme ennen kuolla, kuin jotain tehdä meidän isäimme lakia vastoin. 3Silloin julmistui kuningas ja käski nopiasti panna pannut ja kattilat tulelle. 4Kuin se tehty oli, käski hän vanhimmalta leikata pois kielen, ja hakata pois kädet ja jalat, että muut veljet ja äidin näkemän piti. 5Kuin hän nyt näin raajarikoksi tehty oli, antoi hän hänen tuleen viedä ja pannussa paistaa. Ja kuin liekki joka paikasta pannuun löi, neuvoivat he toinen toistansa keskenänsä äitinsä kanssa, että he rohkiasti kuolisivat, ja sanoivat: 6Herra Jumala kyllä näkee oikeuden, ja on meille armollinen, niinkuin Moses virressänsä todistaa, ja on palvelioillensa armollinen. 7Kuin ensimäinen niin erinnyt oli, vietiin myös toinen sinne, että he koiruutensa hänelle näyttäisivät, ja vetivät häneltä nahan ja hiukset pois päästä, ja kysyivät häneltä, jos hän sian lihaa syödä tahtois, eli kaiken ruumiin kaikkein jäsentensä kanssa vaivattavaksi antaa? 8Hän vastasi kielellänsä ja sanoi: en minä sitä tee! Niin he ottivat hänen ja vaivasivat häntä niinkuin ensimäistäkin. 9Kuin hän viimeisessä hengen riutumassa oli, sanoi hän: sinä kirottu ihminen otat minulta tosin tämän ajallisen elämän, vaan kaiken maailman Herra herättää meidät, jotka hänen lakinsa tähden kuolemme, ijankaikkiseen elämään. 10Sitte ottivat he kolmannen, ja tekivät myös koiruuttansa hänelle. Ja kuin he häneltä sitä vaativat, lykkäsi hän kielensä rohkiasti ulos, ja ojensi kätensä, ja sanoi rohkiasti: 11Nämät jäsenet Jumala taivaasta on minulle antanut, sentähden annan minä ne mielelläni otettaa hänen lakinsa tähden; sillä minä toivon, että hän ne minulle antaa jälleen. 12Mutta kuningas ja hänen palveliansa ihmettelivät, että nuorukainen niin rohkia oli, eikä kipua mitään totellut. 13Kuin tämä myös kuollut oli, piinasivat he myös neljättä, ja ruoskivat hänen: 14Mutta kuin hänen jo kuoleman piti, sanoi hän: se on suuri lohdutus, että me toivomme, kuin ihmiset meitä surmaavat, että Jumala meidän herättää jälleen: mutta et sinä herätetä elämään. 15Senjälkeen ottivat he viidennen, ja ruoskivat myös hänen. Se katsoi Antirykuksen päälle, ja sanoi hänelle: 16Sinä olet ihminen, ja sinun täytyy kuolla. Mutta ettäs maan päällä voimallinen olet, niin sinä teet, mitäs tahdot. Mutta et sinä sitä mahda ajatella, että Jumala meidät peräti hyljännyt on. 17Odota vähä aika, niin sinä saat ymmärtää, kuinka väkevä Jumala on, joka sinun ja sinun sukus rankaisee. 18Tämän perästä vietiin myös kuudes edes, joka myös sanoi, kuin hänen jo kuoleman piti: et sinä minua niin petä; sillä me olemme tämän piinan kyllä ansainneet siinä että me olemme tehneet syntiä meidän Jumalaamme vastaan ja hän tekee hirmuisesti meille. 19Mutta et sinä niin pääse, ettäs kiukuitset Jumalaa vastaan. 20Mutta se oli suuri ihme äidissä, ja on senkaltainen esimerkki kyllä mahdollinen hänestä kirjoitettaa; sillä hän näki kaikki seitsemän poikaansa yhtenä päivänä toinen toisensa perästä piinattavan, ja kärsi sen suurella kärsivällisyydellä, sen toivon tähden, joka hänellä oli Jumalan tykö. 21Siitä tuli hän niin rohkiaksi, että hän poikiansa yhtä toisen perään kielellänsä lohdutti, ja sai urhoollisen sydämen, ja sanoi heille: 22Minä olen teidän äitinne, ja olen teidät synnyttänyt, mutta henkeä ja elämää en ole minä teille antanut, enkä teidän jäseniänne niin tehnyt. 23Sen tähden se, joka maailman ja kaikki ihmiset luonut on, antaa teille hengen ja elämän jälleen., niinkuin te nyt hänen lakinsa tähden sen vaaraan ja alttiiksi annatte. 24Kuin Antonius sen kuuli, luuli hän äidin katsovan ylön häntä ja pilkkaavan kielellänsä, ja otti nuorimman pojan eteensä, joka vielä jäänyt oli, ja neuvoi häntä hyvillä sanoilla, ja puhui hänen kanssansa valalla vannoin, jos hän isänsä laista luopua tahtois, niin löytäis hän hänestä armollisen herran, joka tekis hänen rikkaaksi ja herraksi. 25Mutta kuin ei se tahtonut antaa vietellä itsiänsä, antoi kuningas äidin eteensä tulla, ja neuvoi häntä poikaansa niin neuvomaan, että hän hengissä pysyis. 26Kuin hän häntä monilla sanoilla rukoillut oli, lupasi hän sen tehdä. 27Mutta hän pilkkasl ainoasti tyrannia; sillä hän meni poikansa tykö, ja puhui salaa kielellänsä hänen kanssansa ja sanoi: sinä, minun rakas lapseni, jota minä yhdeksän kuukautta sydämeni alla kantanut olen, ja kolme ajastaikaa imettänyt olen, ja suurella vaivalla kasvattanut, armahda siis minun päälleni! 28Katso taivasta ja maata ja kaikkia mitä niissä on: nämät kaikki on Jumala tyhjästä tehnyt, ja me ihmiset olemme myös niin tehdyt. 29Sen tähden älä pelkää murhaajaa, vaan kuole mielelläs, niinkuin veljeskin, että armollinen Jumala veljeis kanssa tekis sinun eläväksi jälleen, ja antais minulle jälleen. Hebr. 11: 35. 30Kuin Äiti vielä poikansa kanssa näin puhui, sanoi nuorukainen: mitä te odotatte? Älkäät sitä ajatelko, että minä tyrannille tässä kuuliainen olen, vaan minä tahdon lain pitää, joka meidän isillemme Moseksen kautta annettu on. 31Mutta sinä, joka Juudalaisille kaikkea pahaa teet, et pääse niin Herralta meidän Jumalaltamme. 32Me kärsimme meidän synteimme tähden, se on tosi. 33Ja vaikka elävä Jumala hetken aikaa meidän päällemme vihainen on, ja meitä rankaisee ja kurittaa, niin kuitenkin hän palvelioillensa armollinen on. 34Mutta sinä jumalatoin, kirottu ihminen! älä vallastas paljon ylpeile, ja älä luota turhan toivon päälle, ettäs Jumalan lapsia vainoot. 35Sillä et sinä ole vielä kaikkivaltiaan Jumalan tuomioita, joka kaikki näkee, välttänyt. 36Minun veljeni, jotka vähän aikaa itsiänsä piinattaa antoivat, he odottavat nyt ijankalkkista elämää Jumalan lupauksen jälkeen, mutta sinun pitää Jumalan tuomion jälkeen rangaistuksi tuleman, niinkuin sinä ylpeydelläs ansainnut olet. 37Minä tahdon ruumiini ja henkeni minun isäini lain tähden antaa niinkuin veljenikin, ja Jumalan tykö huutaa, että hän pian kansallensa armollinen olis; mutta sinun täytyy vielä tunnustaa suuren piinan ja vaivan kautta, että hän ainoasti oikia Jumala on. 38Mutta Jumalan viha minussa ja minun veljissäni lakkaa, joka oikiasta syystä on tullut koko meidän kansamme päälle. 39Kuin kuningas sen kuuli, tuli hän hulluksi ja kiukkuun, ja antoi häntä vielä kovemmin piinata kuin muita, sillä se oli hänelle ylönkatse, että he vielä häntä pilkkasivat. 40Niin myös tämä kauniisti kuoli, ja on kaiken turvansa pannut Jumalan päälle. 41Viimeiseltä myös äiti mestattiin. 42Niin paljon olkoon kyllä pakanallisista uhreista ja hirmuisesta piinasta.